*

MarjaHeinonen3

Neljä elementtiä ja Jarmo Mäkilä: luontodokkari ja kuvia miehen alamäestä

  • Neljä elementtiä ja Jarmo Mäkilä: luontodokkari  ja kuvia miehen alamäestä
  • Neljä elementtiä ja Jarmo Mäkilä: luontodokkari  ja kuvia miehen alamäestä

Vimma ja riemu etsiä ja elää hyvää elämää on tänän kovempi kuin eilen.

Olenko keski-ikäinen nainen elämän risteysvaiheessa (viimeinenkin lapsi on lentämässä pesästä) vai olenko muuten vaan kohdannut viime aikoina ihmisen elämän merkityksellisyyden/merkityksettömyyden pohtimiseen herättäviä kulttuuripläjäyksiä?

En tiedä. Joka tapauksessa viime viikoilta kaksi hyvin erilaista kulttuuripläjäystä aktivoi aiheen mielessäni  - 17.3. ensi-iltaansa tuleva dokumenttielokuva NELJÄ ELEMENTTIÄ  ja 11.2. Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella avautunut Jarmo Mäkilän elämäntyötä esittelevä taidenäyttely .

Neljä elementtiä lähtee liikkeelle syvältä - ytimessä on neljä olemassaolomme peruspilaria: maa, vesi, ilma ja tuli. Matkaa niihin tehdään neljän hyvin erilaisen, elementille elämänsä antaneen ihmisen kautta. Suomalaisella vapaasukeltaja Johanna Nordbladilla on hallussaan maailmanennätys vapaasukeltamisessa jään alla. Itävaltalainen geologi Georg Zagler on kartoittanut Euroopan suurinta luolaverkostoa Untersbergin sisällä ja osallistunut vaikeisiin pelastustehtäviin syvissä luolissa. Tuli-elementtiä edustaa espanjalainen katastrofialueiden pelastus- ja palomies Pako Rivas. Itävaltalainen base-hyppääjä ja varjoliitäjä Philipp Halla edustaa ilmaa.

Kuviltaan elokuva on kaunis. Välillä silmiin piirtyy laajoja luontonäkymiä, kotkan lentoa ja vedenalaisen maailman käsittämätönta kiehtovuutta. Lähikuvissa näkyvät liekit vangitsevat katseen ja niiden polttava voima tuntuu katsomossa asti. Luonnon voima on käsinkosketeltavaa.

Mutta samoin tulee iholle leffassa kuvattujen ihmisten polttava intohimo elementteihin ja omaan elämäänsä. Päähenkilöiden kommentit ovat puhuttelevia. Kallion uumeniin makuupussinsa levittänyt geologi Zagler totea, että emme me tiedä milloin lähdemme täältä, mutta voimme käyttää meillä olevan ajan parhaalla mahdollisella tavalla.  Pelastus- ja palomies Rivas kahlaa Välimeren aaltoihin vastaanottamaan pakolaisveneissä värjötteleviä ihmisiä ja uhmaa palavan metsän kuumuutta sanoen vakavana lempeät silmät kameraan suunnattuna: “Me emme arvosta elämää, vaan arvostamme rahaa enemmän.”

Dokumentin ohjaaja, palkittu itävaltalainen Natalie Halla  sanoo: “Haluan kertoa hyvin henkilökohtaisen ja inhimillisen tarinan päähenkilöistämme, jotka kaikki ovat harrastuksen tai työn kautta joskus ylittäneet sellaisen rajan, että heidän koko elämänsä on muuttunut.”

Minua dokumentti kosketti ennen kaikkea tarinoina ihmisistä, jotka ovat löytäneet mielekkyyttä elämiselleen. Arvottamatta sitä, miten pieni tai suuri se on. Ihmisen kokoinen elämä riittää.

Elokuvan äärimmäisen kauniista kuvauksesta vastaa Teemu Liakka, jonka käden jälkeä on voinut aiemmin ihailla mm.  Suomen kaikkien aikojen katsotuimmaksi dokumentiksi nousseessa Järven tarinassa (2016) sekä norjalaiselokuvissa Pioneer – sukellus meren syvyyksiin (2013) ja Norjan Oscar-ehdokkaanakin olleessa The Wave (2015) –katastrofielokuvassa. Dokumentin musiikin on säveltänyt vain viisitoistavuotias musiikin ihmelapsi Michael Andreas Haeringer.

Hieno, katsomisen arvoinen dokumentti.

 

Taidenäyttely, jonka anti ei ole kuvissa

 

Jarmo Mäkilän näyttely on kovin toisenlainen kokemus. Sara Hildénin taidemuseon kaksi kerrosta ovat täynnä Mäkilän pitkää elämäntyötä. 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa hän maalasi kuvakollaaseja, joissa hän yhdisti uutiskuvia populaarikulttuuriin. Samoihin aikoihin syntyi muotokuvia punkkareista. Myöhemmin 1980-luvulla hän maalasi reheviä upeita toisintoja, joiden lähtökohtana olivat Rubensin maalaukset.  1990-luvun lopussa Mäkilä julkaisi ensimmäisen kolmesta sarjakuva-albumistaan. Lapsuuden vaiheiden tematiikka on taas ollut keskeinen hänen 2000-luvun maalauksissaan.

Huoneesta toiseen, kerroksesta toiseen siirtyessäni sain hyvän kokonaiskuvan Mäkilän kehityskaaresta taiteilijana. Tiivistettynä sosialistista ja voimaa uhkuvaa työväestöä kuvaavasta 70-luvun taiteilijasta aina tummin sävyin pieniä ihmisiä maalaavaan taitavaan siveltimenkäyttäjään 2000-luvulla. Kiinnostavaa.

Mutta minun silmilleni selkeimmin avautui Mäkilän taiteessa näkyvä miehen kaari. 70-luvulla hänen miesfiguurinsa olivat lihaksikkaita, energiaa uhkuvia nuoria miehiä, jotka suojelivat naisia ja hallitsivat maailmaa.  Kuvien värit ovat vahvat ja tunnelma vahva. Kaaren toisessa päässä ovat hennoin vedoin piirretyt häilyvät hahmot, jotka tuskin tunnistaa mieheksi.  70-luvulla miehet olivat voimakkaita ja aikaansaavia, 20 vuotta myöhemmin lähinnä ahdistuneita raunioita. “Miehen dekadenssi”,  näyttelyn avajaispuheissakin todettiin. 

Jäin miettimään, näinkö mies näkee suomalaisessa yhteiskunnassa roolinsa? Miten moni? Onko kyse vain fyysisten voimien hiipumisen kuvauksesta vai kohoaako kasaan painuminen elämän merkityksettömyyden kokemisesta? Vastaus ei varmastikaan ole yksiselitteinen. Eteeni piirtynyt kuva teki minut joka tapauksessa mietteliääksi. 

Kysyin avajaisissa taiteilijalta itseltään, onko kehityskaaressa kyse yhden miehen henkilökohtaisesta elinkaaresta nuoruudesta vanhuuteen vai miehen asemassa tapahtuneesta muutoksesta yli ajan. “Eiköhän siinä ole vähän kumpaakin”, Mäkilä sanoi vaisusti hymyillen. Katselin edessäni olevaa 6-kymppistä, hoikkaa ja hivenen kumaraan painunutta harmaapäätä. Tuli vähän surullinen olo.  

Mikä riittää ihmiselle? Mäkilä kuuluu Suomen arvostetuimpiin kuvataiteilijoihin, joka on käsitellyt tuotannossaan miehen lisäksi yhteiskunnallisia aiheita, maalaustaiteen historiaa, populaarikulttuuria ja erotiikkaa. Taidemaalarina tunnettu Mäkilä on ansioitunut myös sarjakuvataiteilijana, veistäjänä ja erilaisten installaatioiden tekijänä. Ansiolista on siis pitkä ja elämäntyötä enemmän kuin monella. Silti ainakaan näyttelynsä avajaisissa en nähnyt onnesta hehkuvaa miestä. Toki hänellä saattoi olla vain huono päivä - niitähän meillä on kaikilla. 

Omassa lyhyessä puheessaan näyttelyn avajaisissa hän totesi: “Tässä vaan pappa muistelee, mutta on paljon muisteltavaa.”

Nämä kaksi kulttuurikokemusta veivät minut olennaisen äärelle. Oman elämän arvon ymmärtäminen, arvio menneestä ja palo tulevaisuuteen nousee pelottavankin paljon siitä, miten näemme itsemme ja oman elämämme arvon. 

Ihmiselämän salaisuus ei ole siinä, että elää, vaan siinä, mitä varten elää.

Venäläisen kirjalija Fodor Dostojevskin kuolematon lause heijastui valkokankaalle Neljä elementtiä -elokuvan alussa ja lopussa. Siinä tiivistyy iso viisaus.

 

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän juholasinikka kuva
Sinikka Juhola

Onko Jarmo Mäkilä sama taiteilija, jonka näyttely muistaakseni 1970-luvun alussa

herätti paljon pahennusta ja kielteisiä kommentteja. Miksi? En muista.

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset